Hyponeitsyys menetetty

Tässä on Maija. Maijaa jännittää

Tässä on Sanna. Sanna unohti aurinkolasit.

Nyt on ekaa kertaa käyty hypokoirakoulutuksessa. Asiat, jotka minua etukäteen jännittivät eivät tokikaan liittyneet siihen miten Maijan kanssa omaksumme uutta tietoa ja millaisia ihmisiä siellä olisi. Ehei, eniten minua jännittivät nämä asiat:

1. Se, että piti herätä viideltä aamulla ja lähteä ajelemaan Karjaalle kuuden maissa. Entä jos en saisi unta illalla?
2. Pitäisikö ottaa omat aterimet mikrolounastani varten?
3. Entä jos Maija ei mahdu kanssani vessaan?
4. Miten saan kannettua meidän tavarat ja suunnittelemani illallispizzan hotelliin Maijan kanssa kun samalla pitää sitten ilmoittautuakin?
5. Entä jos Maija tekee tarpeensa hotellin käytävälle?
6. Voinko jättää Maijan huoneeseen kun käyn aamiaisella, vai saako se ns. slaagin?
7. Entä jos eväitä ei ole tarpeeksi?

Kaikki murheeni ratkesivat ja osa oli jopa aivan turhia. Ne jotka eivät olleet turhia ratkesivat huolellisen suunnittelun ja riskianalyysien tekemisen johdosta. Olimme voitokkaita. 

En ollut koskaan käynyt Karjaalla. Ilmeni, että sinne on yhtä pitkä matka kuin Kouvolaan ja yhtä helppo ajaa. Maija nukkui lähes koko matkan, mistä olin kiitollinen.

Karjaa osoittautui melkoiseksi metropoliksi

Koulutus järjestettiin somassa vanhassa talossa, ja meidän lisäksi mukana oli paljon söpöjä koiranpentuja. Maija on kurssin vanhin ja hurmaavan teininarttu. Päivät olivat vähän haastavia toisten koirien läsnäolon vuoksi, sillä Maija halusi pitää kaikkia silmällä ja piti myös huolen, että kaikki kuulevat hänen ongelmansa. Runsaalla namituksella Maija saatiin kuitenkin aika hyvin aisoihin ja uskoisin, että ensi kerta menee jo paremmin. Olihan se jännä tilanne itsellekin, mikä varmasti välittyi koiraan. Kahden päivän aikana Maija söi pussin pilkottua kanafilettä, pari pussia juustonameja ja kaksi lenkkimakkaraa. 

Kouluttajat Elisa Forsman ja Stina von Bonsdorff johdattivat meitä koirankoulutuksen saloihin ja loivat luokkaan tosi mukavan ja avoimen fiiliksen. Kävimme läpi teoriaa, ja opettelimme käyttämään naksutinta. Kaikkein hauskinta oli treenata oman koiran kanssa. Maija oli innokas oppija ja hoksasi jutut nopeasti. Koiran onnistuminen oli tosi motivoivaa ja onnellista puuhaa. Harjoituksia ei olisi millään malttanut lopettaa. 

Olin ollut vähän skeptinen naksutinkoulutuksen suhteen, koska olen ajatellut, että se on jotenkin tosi työlästä ja sitovaa ja hankalaa. No olin väärässä. Se onkin todella palkitsevaa ja loogista, molemmille. Olen todella innoissani ja koska Maija hoksasi sen jujun helposti, niin tuntuu, että kyllähän sille pystyy nyt opettamaan sitten ihan mitä tahansa sen naksuttimen kanssa.

Hotellilla oli nätti paatti

Koulutus oli kaksipäiväinen, joten yöksi kirjauduimme onnistuneesti hotelliin pizzamme kanssa. Hotelli oli Tammisaaressa meren rannalla ja siellä oli nättiä ja sopivan rauhallista. Maija oli ensiluokkainen hotellivieras. Vieras ympäristö jännitti, mutta tosi kivasti siihenkin sopeuduttiin. Aamiaisellekin pääsin lähtemään ihan hyvin mielin. Varmaan yövymme samassa hotellissa ensi kerrallakin.

Yöunet maistuivat molemmille.

Toisen koulutuspäivän jälkeen ajelimme kotiin ja kyllä väsytti. Maija rentoutui kunnolla vasta täällä kotona ja tänään onkin lepäilty aika paljon. Treenattukin on ja hyvin mennyt. Tuntuu, että parin päivän tiiviin yhdessäolon ja puuhailun tuloksena minun ja Maijan suhde on vahvistunut. Hyvä se on aina ollut, mutta jotain extraa on tähän nyt tullut. Hyvä mieli jäi siis ekasta kerrasta .

Kenellä on hypo ja kuka on maisteri?

Tässä on Maija. Maijasta tulee hypokoira.    Tässä on Sanna. Sanna on maisteri.

Tässä blogissa seurataan miten Maija ja Sanna käyvät koirakoulussa. Maijasta olisi tarkoitus tulla isona hypokoira avustamaan esikoistamme, jolla on ykköstyypin diabetes. Hypokoiran tehtävä on ilmoittaa erityisesti matalasta verensokerista, joka on hengenvaarallinen tila. Osa koirista ilmoittaa myös korkeasta verensokerista, joka sekin on hengenvaarallinen tila. Koirat opetetaan myös noutamaan esim. mehua matalaan verensokeriin, ellei diabeetikko itse pysty enää sitä hakemaan.

Olimme lukeneet hypokoirista ja kiinnostuneet. Esikoisemme sairastui ykköstyyppiin pari vuotta sitten kaksivuotiaana. Diabetes on hyvin vaativa hoidettava ja ajattelimme yrittää hyödyntää koirien ylivertaista hajuaistia apunamme. Vanhempi koiramme on basenji, joten hän olisi ehkä liian haastava koulutettava työkoiraksi. Hän on myös jo niin tapojensa orja, että halusimme ihan uutta verta tähän hommaan. 

Kävimme läpi kaikki mahdolliset ja mahdottomat koirarodut, miettien mikä olisi kaikkein sopivin. Vakavassa harkinnassa olivat tanskalais-ruotsalainen pihakoira ja länsi-götanmaanpystykorva, mutta niin vaan jotenkin eksyimme Viipurin koirat ry:n sivuille, ihan vaan katselemaan. Katselimme ainoastaan pentuja, sillä arvelimme pennulla olevan vähiten henkistä taakkaa kulkukoiruudestaan. Päätimme siis hankkia sian säkissä.

Minä olin perheestämme ainoa, joka ihastui ensisilmäyksellä Zaidan kuviin ja videopätkään. Muutkin pennut olivat söpöjä, mutta Zaidasta tuli SE olo. Lopulta muutkin taipuivat ja niin vain hakemus lähti Viipurin koirille. Jännitimme ja melkein jo luovuimme toivosta, kun mitään ei kuulunut. Sitten kun kuului niin ei kauaa kestänyt kun olimme Sipoossa, sateisella parkkipaikalla odottamassa lähetystä. Päivä oli syyskuun kolmas. Kanssamme odotti myös muita perheitä, joille oli koira tulossa. Tunnelma oli jännittynyt ja iloinen kylmästä sateesta huolimatta. Punainen pakettiauto saapui ja siellä oli Zaida siskonsa kanssa kuljetushäkissä. Nelikuinen, pieni, laiha ja kakkainen rääpäle.

Zaidasta tuli Maija, koska lapset olivat innostuneet Maija Mehiläisestä aika tavalla. Eihän se mikään koiran nimi ole, mutta kyllä siihen on jo tottunut. Nyt Maija on iso ja vähän ehkä pulska kakkalinko. Todella ystävällinen ja hyvähermoinen tyttö, mitä nyt murrosikä vähän tuo lisämaustetta luonteeseen. Jotain paimenkoiran geenejä Maijassa tuntuisi olevan ja hän tykkää käyttää nenäänsä, sekä noutaa asioita.

Niin se hypokoira-juttu. No Hypokoira ry kouluttaa pari kertaa vuodessa ryhmiä tähän tärkeään työhön. Me olimme onnekkaita ja pääsimme ensi viikolla alkavaan penturyhmään. Lähiopetus toteutetaan Karjaalla muutaman kerran vuodessa ja muuten tarkoituksena on harjoitella kotona. Pentukoulutus kestää n. puolitoista vuotta. Jos koulutus on onnistunut ja koira läpäisee Kiva Koirakansalainen -testin, hän saa virallisen hypokoira-statuksen. Vaikka loppuun asti emme pääsisikään, niin toivon, että Maijasta tulee olemaan apua esikoisemme hoidossa.